Gummerus, 2023, kovakantinen, 255 s.
(hur man gör succé på dårhus, 2020)
Suomentanut Outi Menna
Kirja on saatu arvostelukappaleena kustantajalta. Luin
Abrahamsonin ensimmäisen kirjan, Kuinka rakastua mieheen joka tulee puskista ja
pidin siitä valtavasti. Halusin siis ehdottomasti päästä lukemaan kirjailijan
toisen suomennetun kirjan myös. Edellisessä kirjassa pidin myös sosiaalialan
elementistä, asunnottomuudesta. Tässäkin kiinnostuin puolestaan mielenterveysongelmien
takia kirjasta. Edellisen kirjan arvostelun voi lukea täältä: https://lukutoukanluetutsivut.blogspot.com/2022/01/emmy-abrahamson-kuinka-rakastua-mieheen.html
Kirjan päähenkilö Maja joutuu suljetulle osastolle
mielentilatutkimukseen. Hän on käyttäytynyt itsetuhoisesti ja tämän vuoksi
häntä ei myöskään haluta vapauttaa heti, vaikka hän vannoo, ettei aio tehdä
itselleen mitään. Tarina kulkee kahdessa ajassa, ennen hoitoon joutumista ja
hoidossa. Maja on stand up -koomikko, jonka elämä on huumorista huolimatta täynnä
masennusta ja huolia. Ura ei oikein etene ja elämässä ei muuta juuri olekaan.
Yksinäisyys vaivaa ja jaksaminen on kortilla, kun jatkuvasta työstä huolimatta
rahat ei riitä edes auton korjaamiseen. Osastolla Maja ei kuitenkaan voi käsittää,
että miten ainoa hänelle tarjottava hoito on lääkkeet. Jos hän syö mielialaa
nostattavia lääkkeitä, eihän se hänen masennustaan hävitä, vain surullisuuden
tunteen, siihen asti kun lääkkeen vaikutus lakkaa. Maja ei voi mitenkään
ymmärtää, miksi kukaan ei saa osastohoidossa oikeaa apua.
Teen itse töitä mielenterveyskuntoutujien kanssa ja
osittain tunnistan tämän ongelman myös Suomen mielenterveyshoidossa. Omassakin
työssä kohtaan paljon asiakkaita, joilla ei ole oikeastaan mitään hoitavaa
tahoa asumisyksikön lisäksi, jossa toteutetaan vain sosiaalista kuntoutusta, ei
tarjota esim. terapiaa tai muuta mielenterveysongelman hoitoa. Toisaalta kuntouttaminen
on hoitoa, mutta moni mielenterveysongelmien kanssa kamppaileva hyötyisi
terapiasta, psykologin käynneistä tai jopa pidempijaksoisista osastohoidoista.
Nämä ovat kuitenkin maassamme kortilla ja jos lääkkeillä ihminen pysyy
kunnossa, on kaikkea muuta hoitoa todella vaikeaa saada.
Pohdin sitä, olivatko osastolla tavattujen henkilöiden
mielenterveysongelmat kovin todentuntuisia. Totesin, että tunnistin tiettyjä oireita
kyllä, mutta kuvaus oli kuitenkin kovin suoraviivaista ja puutteellista. Tämä
ei kuitenkaan ole oikeasti kirjassa millään tapaa oleellinen asia. Haluan
kuitenkin silti sanoa, että kirja antaa sellaisen kuvan, että osastohoitoon
pääsee, jos vähän valittaa ahdistusta. Korostan siksi siis, että osastohoitoon
mielenterveysongelman kanssa on todella vaikeaa päästä, harva sinne haluaa ja ihminen
mielenterveysongelman kanssa harvoin haluaa niin suosiollisesti lääkkeitä, kuin
mitä kirjassa kuvataan. Ymmärrän kuitenkin kirjan kuvauksen, joka korostaa
sitä, että lääkehoito ei auta. Ja siis tämäkin on väärin, koska monesti se on välttämätön
ja monesti taas keino saavuttaa sellainen kunto, että pystyy ottamaan muuta
hoitoa vastaan.
Kirja oli hauska, tarina oli hyvä ja siinä onkin
löyhästi kirjailijan omaa kokemusta mielenterveyden pettämisestä. Saatoin romahdushetken
kuvauksessa samaan aikaan nauraa sekä olla pahoillani. Osasin myös tuntea nolouden
ja paniikin tunteen, joka väkisinkin tulisi itsellenikin, jos olisin samaan
tilanteeseen ajanut itseni. Kirja on oiva muistutus siitä, että ihmisen ei
tarvitse erikseen aikoa itsemurhaa, kun on hyvä huomata ja tarttua toisen
ahdinkoon ja henkiseen jaksamiseen. Jälleen kirjailijan mutkaton
kirjoitustyyli, hersyvä ja suora huumori sekä ajatuksien herättely yhtä aikaa
teki minuun vaikutuksen. Tämä kirja ei kuitenkaan ollut niin hyvä kuin
ensimmäinen, silti kuitenkin ehdottomasti lukemisen arvoinen!
Lisään kirjan "hieman" soveltaen Satakirjastojen 2023 lukuhaasteeseen, kohtaan 28. Kirjassa syödään/juodaan jotain itsellesi tuntematonta. Kirjassahan siis monikin söi lääkkeitä, joita en ole joutunut itse syömään. Toisaalta, kirjassa juotiin myös viinejä, joista en itse myöskään ymmärrä yhtään mitään.
Kommentit
Lähetä kommentti